Katsoin hiljattain tv-dokumentin onnellisuudesta ja ajattelin, että tuostapa saan aiheen yhteen blogiin.
Pohdintaa onnellisuudesta
Nykymittapuun mukaan voisi päätellä, että esimerkiksi aika sotien välillä, 1920-1940-luvuilla tai sotien aikana ja välittömästi sen jälkeen olisi ollut jotenkin kurjaa, surkeaa ja onnetonta. Elettiin niukkoja aikoja, kaikesta oli pulaa, säännöstellä piti kaikkea.
Sotien aikaan kaatui monta suomalaista, ja niinpä elo tuntui sitäkin tiukemmalta ja vaikeammalta.
Sotien jälkeen elintaso on tasaisesti noussut, palkat ovat kehittyneet, asumisolot parantuneet, on tullut kodinkoneita helpottamaan arjen työtä, työmaailma on koneistunut ja automatisoitunut, ja sitä kautta helpottunut, työaika on lyhentynyt ja vapaa-aika lisääntynyt.
Luulisi, että sitä kautta ihminen olisi onnellisempi kuin kovasta työnteosta niukan elantonsa saaneet isovanhempamme. Kauppojen tarjonta on vain lisääntynyt, harrastusmahdollisuuksissa löytyy tarjontaa vaikka mihin.
Miksi sitten avioerot ovat lisääntyneet? Miksi ihmiset sairastavat yhä enenevässä määrin psyykkisiä sairauksia ja masennusta? Psyykelääkkeet ovat vissiin nykyään yksi suurimmista myydyistä tai määrätyistä lääkeryhmistä.
Olivatko isovanhempamme sittenkin onnellisempia, puutteesta ja kurjuudesta huolimatta?
Arki oli puurtamista, elettiin agraariyhteiskunnassa, jolloin lähes kaikki tekivät osan ruuasta itse omassa peltopläntissään. Naapuriapu oli usein saatavilla, talkoisiin osallistuttiin. Lapset leikkivät oikeita ulkoleikkejä ihan omatoimisesti, ei ollut tv:tä, nettejä, kännyköitä, tuhansia urheiluseuroja, ohjattuja toimintoja.
Olenkohan romantisoinut tuota aikaa liikaa, vai miksi minusta tuntuu, että ihmiset olivat tuolloin kaikesta huolimatta onnellisempia. Ilman turhia nykymaailman hömpötyksiä.
Mihin onnellisuus on sitten kadonnut?
Tämän päivän yhteiskunta on armoton. Jotenkin on lipsuttu ihan väärille raiteille, pois perhekeskeisyydestä, johonkin ihmeelliseen suoritus-yhteiskuntaan. On pakko jotenkin täyttää elämä rahalla ja tavaroilla, kun oletetaan, että se on tärkeää ja tuo onnen.
Kuin huomaamatta monikin on mukana sellaisessa, vaikka muuta väittäisi. Ostetaan hienoja autoja, käydään lomilla ulkomailla, ostetaan muotivaatteita, uusimpia kännyköitä ja kodin elektroniikkaa, harrastetaan kalliita, usein extremeharrastuksia. Halutaan rahalla sellaisia elämyksiä, mitä naapuri tai ystävät ei ehkä saa.
Toisaalta ollaan salaa tai jopa julkisestikin kateellisia toisten saavutuksille ja ylelliselle elämälle.
Elämä alkaa olla suorittamista, juostaan ahneina rahan, mammonan ja statuksen perässä, luullen, että kun saavuttaa tuon ja tuon, niin olen onnellinen. Vain huomatakseen, että saatuaan jonkun onkin jo pakko saada seuraavia asioita. Oravanpyörä on valmis.
On tehty tutkimus, että jos
A. Sinä saat palkaa 10.000 euroa ja muut saavat 5.000 euroa, tai
B. Sinä saat palkkaa 20.000euroa ja muut saavat 30.000 euroa, niin
kyseisen tutkimuksen mukaan useammat ihmiset valitsevat vaihtoehdon A. Yllätyitkö?
Tällä A-valinnalla ihminen varmistaisi sen, että itsellä on enemmän kuin muilla.
Sen sijaan, että B-valinnalla ihmisellä olisi itsellään ihan riittävästi elämiseen, riippumatta, mitä muut saavat.
Onnellisuuden määritelmää minun mielestäni
Ennen vanhaan oli tärkeää, mitä ihminen teki työkseen. Työssäkäynti oli vain perusta sille, että saatoi elättää perheensä, ja se yleensä riitti.
Nykyään tuntuu olevan tärkeämpää, mitä harrastaa, miten käyttää vapaa-aikaansa.
Toki työlläkin on edelleen statusarvoa, jopa siinä määrin, että esimerkiksi korkeilla johtajilla on oikein bonuspalkkiojärjestelmät, joilla voi pitää itseään tärkeänä. Yrityksen johtajan paikka ei ole houkutteleva todella isolle johtajalle, jos bonus ei ole riittävän iso.
Mutta harrastukset ovat asemaa ja palkkaa myöten. Harva duunari vissiin harrastaa golfia tai avomeriveneilyä muskeli- tai purjeveneillä. Toisaalta isopalkkaiset harvoin käyvät pubissa pelaamassa biljardia. Luulisin.
Ihminen on onnellisimmillaan vain syödessään, nukkuessaan ja rakastellessaan. Nämähän ovat kaiketi ihmisen perustarpeita. Jos ihminen kärsii näistä puutetta, on ihmisen vaikea päästä tarvehierarkiassa ylemmille tasoille. Noin suurin piirtein. Elämästä puuttuu silloin jotain.
Filosofi Demokritos (eli noin 400 eaa) sanoi, että sellainen ihminen on onnellinen, joka ei sure sitä, mitä häneltä puuttuu, vaan on iloinen siitä, mitä hänellä jo on.
Minusta tuo on hyvin sanottu, ja jo aika kauan aikaa sitten. Paljon ennen kvartaaliyhteiskuntaa...
Miettimisen aihetta lopuksi
Ihan melko irrallisena asiana haluan tuoda mietittävää. Voi liittyä onnellisuuteen, voi olla liittymättäkin. Minusta kuitenkin huolestuttava piirre, yksi muiden joukossa, mutta oleellinen, jolla voi olla yhteyttä onnelliseen elämään. Tai paremminkin sen puutteeseen.
Suomessa katsotaan televisiota yli 3 tuntia joka päivä, siis keskimäärin tuollainen tuntimäärä jokaista ihmistä kohden.
Lasketaanpa, 3 x 365 pv/vuosi = n. 1100 tuntia vuodessa x 70 vuotta (keskimääräinen ikä) = 76 000 tuntia elämän aikana, jaettuna 24:llä, jolloin saadaan lukema päiviksi, noin 3200 päivää, jaettuna 365:llä, saadaan vuosiluvuksi, noin 8,5 vuotta.
Sinä siis katsot elämäsi aikana TV:tä kokonaiset 8 vuotta. Voisitko ajatella tekeväsi edes osan tuosta ajasta jotain muuta?
TV sitouttaa sinut sen äärelle. Et voi tehdä yleensä juurikaan muuta samaan aikaan. On tutkittu, että tunti TV:n ääressä lyhentää elämääsi noin 22 minuuttia, siis sehän on lähes yhtä vaarallista kuin savukkeen polttaminen.
Syy siinä on paikallaan oleminen. Ihmisen ei ole hyvä, terveellistä olla paikallaan pitkiä aikoja kerrallaan. Verenkierto hidastuu, aineenvaihdunta hidastuu, lihakset eivät juuri saa liikuntaa tuona aikana. Kaikki tuo ei tee ihmiselle hyvää.
TV:n sijaan jos kuuntelisit radiota, voisit samaan aikaan tehdä muutakin, esimerkiksi kotiaskareita. Tai lähteä vaikka ulkoilemaan, radiota kuunnellen, kuulokkeet korvilla.
Tekeekö TV sinut onnelliseksi? Jääkö TV:n takia yhteydenpito ystäviisi ja muu sosiaalinen elämäsi taka-alalle?
Samoin varmaan tietokoneen äärellä oleminen on lisääntynyt huimasti. Eikä se ole välttämättä TV:n katselusta pois. Ihminen jumiutuu liikaa TV:n, tietokoneen ja kännykän maailmaan, ja sitten jää elämä elämättä. Ja menee terveys.
Etkö vain jättäisi hetkeksi TV-tuolin tai sohvannurkan ja lähtisi hyvän ystäväsi kanssa tunnin kävelylenkille? Olet taatusti onnellisempi tuon lenkin jälkeen kuin tunnin TV-ohjelman jälkeen.
Ole oman onnesi seppä.
Mitä tuokin sanonta tarkoittaa?
Lyhykäisesti sitä, että et voi odottaa ja olettaa, että joku tekee sinut onnelliseksi. Sinun on se itse tehtävä. Sinun on alettava tekemään asioita sellaisiksi, miten ne haluat olevan, jotta saavuttaisit onnen. Et kykene saavuttamaan onnellisuutta, jos oletat, että toinen ihminen tekee asioita sinun eteen. Et voi elää elämääsi toisen kautta. Lopulta vain katkeroidut itse, kun huomaat, että et saavuttanutkaan sitä, mitä oletit toisen sinulle antavan.
Tottakai onnellisuutta voi lisätä toisen, rakkaan ihmisen kanssa, mutta onni voi loppua lyhyeen, jos sinun panostus yhteiseen onneen on olematonta.
Kiinalainen sananlasku: Onni on joku, jota rakastaa, jotain, mitä tehdä ja jotain, mitä toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti